lauantai 12. tammikuuta 2019

Onko elämää hevosalan ulkopuolella?

Kun vuoden lopussa ilmoitin lopettavani (ja jatkavani) ratsastuskoulutoimintaa, tein samalla päätöksen muuttaa elämäni suuntaa. Joo, tiedän. Kuulostaa kornilta.
Hevosala on TODELLA KOVA ala, siis fyysisesti ja henkisesti. Hevosiin liittyy ihmisillä paljon tunteita ja harrastajamäärä on kovin naisvaltainen. Kun ihmiset pitkän päivän päätteeksi tulevat tallille, on talli usein se tunteiden kaatopaikka johon päivän fiilikset jätetään, ja se on hieno ja ihana asia. On ihanaa että ihmiset voivat tulla tänne sellaisina kuin ovat, ja unohtaa murheet ja (mahdollisen) paskan päivän. Kuitenkin itselle käy se henkisesti rankaksi, varsinkin näin kun yksin tekee, eli ei ole sitä työkaveria jolle purkaa omaa huonoa päivää.

Se mitä olen nyt oppinut, on se että itseään ei voi uhrata työn tai muiden ihmisten, taikka eläinten takia. Ei ole minulle normaalia etten saa aikaiseksi mitään, mikään ei kiinnosta, vituttaa, ahdistaa ja jatkuvasti väsyttää, puhumattakaan lähes 10 kilon lisäpainon kertymisestä, sekä kukkivasta ihosta (koskaan aiemmin ei iho-ongelmia!).
Koska olin niin väsynyt ja katkeroitunut, ei myöskään iloa löytynyt mistään. Kaikki ärsytti tai väsytti, kaikki ajatukset olivat negatiivisuuden värittämiä, ja asenne oli hällä väliä. Ei itselleni lainkaan normaali olotila. Eikä normaalia ole myöskään se että aamulla ei ollut ihan itsestäänselvää että pääsen ylös sängystä, tai että saan jotain oikesti tehtyäkin. Onneksi on aviomies.

"Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat....."


Mietin että näin ei voi jatkua, että mun oman terveyden ja psyykkeen, sekä perheeni kustannuksella pyöriteään ratsastuskoulua. Edelleen ratsastuskoulun tilanne on auki; tässä kohtaa vuotta en tiedä mihin suuntaan ollaan menossa. Oppilaita on ihan kohtalainen määrä, mutta tottakai jokaisen yrityksen tulisi kasvaa. Mulle on käynyt ehkä päinvastoin, ja suurimmaksi osaksi omasta syystäni (paska asenne!). Sitä on todella vaikeaa olla iloinen, motivoitunut ja asiakaspalveluhenkinen, kun sun oma elämä koostuu hevosten ruokinnasta-paskanmätöstä- lisää hevosten ruokintaa, pakolliset lasten asiat, pidä tunnit, ja ruoki taas hevosia. Tuossapa vielä loppuvuodesta koostui mun viikot. Ja kun viisi vuotta teet putkeen tätä, ilman lomia ja vapaapäiviä, etkä itse jaksa/ehdi ratsastaa enää koskaan (motivaation lähde), ei ehkä ole ihme raja tulee jossain kohtaa vastaan. Kun pää ei suostunut uskomaan että nyt riittää, alkoi kroppa protestoida ihan uskomattomilla kipukohtauksilla. No, kovapäinen kun olen niin hammasta purren vaan jatketaan! Ja sehän sitten puolen vuoden kipuilun jälkeen eskaloitui siihen että makasin jäätävissä kivuissa sikiöasennosssa vessan lattialla, kun piti tunteja lähteä pitämään. Mies pakotti päivýstykseen.
Tämä sitten herätti viimein.

Muutos oli tultava.

Mietin mistä lähteä liikkeelle.... No ensimmäinen asia oli saada yrityksen asiat oikealle tolalle, ja toinen tärkeä on se oma aika.

Olin syksyn alussa käynyt lippupallotreeneissä ihan läpällä kokeilemassa miltä se/jefu tuntuisi, ja koukkuun jäin. Ensin kuitenkin  ajattelin että, mun aikatauluilla ja työn määrällä ei  mitenkään kerkeä  harrastaa amerikkalaista jalkapalloa (koska jos treenaan jotain, niin teen sen sata lasissa!), niin joku rauhoittava jooga tai pilates voisi sopia, mutta koska kuitenkin olen ihminen joka ei jaksa hengitellä (ei pahalla, tiedän että hieno laji, ja hengityskin kohtuu tärkeää), niin ehkä kuitenkin enemmän toimintaa. Siispä päätös oli tehty. Amerikkalainen jalkapallo (jefu)  it is! 😄 (miten niin ei looginen valinta yksilölajia koko ikänsä harrastaneelle?!)

Järjestin siis asiani ja aikatauluni niin että pääsen treeneihin, ja kotonakin suorastaan painostettiin lajiin (miehen mielestä olisi NIIN siistiä jos pelaisin), siispä ei muuta kuin mukaan ilmoittautumaan!

En muista milloin olisi viimeksi jännittänyt niin paljon, en varmaan koskaan kisatessakaan ole jännittänyt niin paljoa kuin ekoja treenejä ( ja toista treeniä kanssa, koska eri valmentajat).  😱
Ja mussahan on  semmonen "jännä" ominaisuus että kun jännitän, niin oon ihan "kiskalla", siis dummy! Eli siis yhtäkkiä musta tulee superkömpelö, ja en tajua mitään (siis puhetta! WTF?!!) Ja siis arvasin että sama käy taas! Usein ratsastuspuolen valmentajat on sanonut jälkeenpäin, että ekalla kerralla kun olin valmennuksessa, ne mietti että "MITÄ HELVE......Ä?! Ja tokalla kerralla että "AAAA, tää osaakin ratsastaa! " :D Että eroa on sillai kun yöllä ja päivällä... Että siis voitte vaan kuvitella millä odotuksilla menin näihin treeneihin. 😭😂

No anyways, mikään luonnonlahjakkuus en ole tässä uudessa lajissa, mutta en muista milloin olisin ollut viimeksi jostain näin INNOISSANI!!!! Ja nää ihmiset! Nämä "mun" joukkueen naiset! Ihan mahtavan oloisia! Missään vaiheessa ei tullut tunne, ettei olisi tervetullut! Päinvastoin!
Kaikki oli niin ihania, ja kannustavia! Ja siis tää on kornia; mutta oli kuin ois kotiin tullut! Siis tiedättekö sen tunteen, kun tulee se fiilis että tänne sä kuulut, tää on se juttu! 💥💕 Lajina jefu on fyysisesti rankka ja taktinen; tarvitaan räjähtävää voimaa, kestävyyttä, pelisilmää ja tarkkuutta. Sooloilulle ei ole sijaa, vaan jokaisella on oma roolinsa.

Hevosalalla ei ole koskaan törmännyt moiseen. Mitä olisinkaan menettänyt jos en olisi uskaltanut mennä treeneihin mukaan?

Tämä uusi harrastus (jossa vasta alkutaipaleella olen), on antanut mulle sen viimeisen silauksen nousta omille jaloilleen, nauttia elämästä, ja olla taas se innostunut itseni! En muista milloin olisin ollut yhtä motivoitunut viimeksi johonkin asiaan, ja se on tietysti tuonut motivaatiota myös muuhun tekemiseen. Puhumattakaan siitä että kunto nousee kohisten! Ai että ma rakastan "veren maku suussa" treenamista (kuvaannollisesti), ja sitä hiomista että kaikki menee "oikein"! (miten niin kouluratsastaja).

En tiedä miten muut hevosyrittäjät tai vaikka harrastajatkin asian koette, mutta puuttuuko lajistamme yhteenkuuluvuuden tunne? Aikaisemmin olisin vastannut että ei. Mutta aikaisemmin en edes tiennyt mitä se tarkoittaa. Olla yksi muista, ei tärkeämpi, ei vähemmän tärkeä, vaan saman arvoinen, yhtä tärkeä. Kuulua tiimiin. Olen taas iloinen, mua ei vituta, opettaminen on taas kivaa, asiat järjestyy...

Aion laittaa hyvän kiertämään, ja kantaa korteni kekoon niin että ainakin oman kouluni oppilaille tulisi se sama yhteenkuuluvuuden  tunne minkä olen itse saanut jo nyt näiltä naisilta! Kiitos Lohja Lionesses 💗



Toivotankin nyt kaikille hevosyrittäjille terveiset; hankkikaa muutakin elämää kuin työ! (vaikka se kuinka olisi elämäntapa) 💜






                   





keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Ei niin hienosti alkanut bloggaus ura- ja uusi alku

No niin, täytyykin ehkä jatkossa olla lupailematta mitään julkaisupäivämääriä, koska lupauksia on kiireisenä yksinyrittäjänä  tooooooooooosi hankala näemmä pitää.
Lupaan kuitenkin aloittaa uljaammin tämän vuoden, ja julkaista vähän useammin täällä tekstiä, ja toki instaa tulee päiviteltyä myös enemmän 😌.

Meinasin ensin kirjoittaa hevosyrittäjyydestä ja kuinka epäkannattavaa se voikaan olla tälläisellä tavalliselle semiköyhälle ihmiselle, ja kirjoitinkin tekstin.... mutta lähestymistapa jolla kirjoitin taisi olla vähntään vihamielinen, siispä aloin luonnosteleemaan uutta, hiukan lukijaystävällisemmästä kulmasta kirjoitettuna. Ehkä julkaisen sen joskus, tai sitten en.

Tästä blogista tulee ehkä kuitenkin enemmän päiväkirjamainen, ja lähinnä käsittelee hevosia ja mun päivittäistä arkea. En sitten tiedä kuinka kiinnostavaa se kenenkin mielestä mahtaa olla 😃.

Nyt kuitenkin hiukan yhteenvetoa  loppuvuodesta ja alkuvuodesta, sekä tämän vuoden tavoitteista.

Olen jo näiden yrittäjyysvuosen aikana huomannut että kauden lopetuksien aikaan on ihan mahdotonta ehtiä ratsastamaan omia hevosia. Tuntuu että loppukaudesta sitä asuu maneesissa/kentällä. Selkeästi seikka, johon kaivataan muutosta. Eli siis mun heppojen suhteen loppuvuodesta ei juurikaan ole kerrottavaa. Kreivi ja Bobby liikkuivat satunnaisesti, miten töiltäni niitä ehdin liikuttamaan.

Syyskauden loppuun sattui myös surullinen tapahtuma, kun yksi pitkäaikaisimmistä, lähes 17-vuoden katkeamattoman työuran jälkeen, yksi rakas karvainen työkaveri jouduttiin lopettamaan. Irmeli poni oli edellisiltana aivan normaali, ja suorastaan hiukan villi, iloinen oma itsensä. Mutta aamulla suurissa kivuissa. Ponia hoidettiin kaikilla mahdollisilla tavoilla, ja kipuja yritettiin lievittää... mikään ei auttanut. Ja lopulta selvisi että tammalla oli kohdussa kasvain, joka oli salakavalasti kasvanut oireetta, ja painoi nyt sisäelimiä ja suolta, ja aiheutti valtasat kivut. Ähkyksi luultu olikin siis paljon pahempaa, ja valitettavasti paranemisennustetta ei ollut, varsinkaan kun Irmeli ei vastannut enää minkäänlaiseen kipulääkitykseen. Raskain mielin ja murtunein sydämin jouduin päästämään Irmelin iki-vihreille.

Irmelin kuolema veti koko tallin väen, ja ilmapiirin matalaksi. Irmeli oli "aina" ollut, ja kukaan ei varmasti ollut ajatellut että Irmelin aika olisi jo tullut.

Surusta huolimatta elämä jatkuu, ja onneksi iloa toi ihan sattumalta hyvällä tuurilla löydetty uusi poni, joka istuikin Irmelin suuren suuria saappaita täyttämään lähes täydellisesti. Harmillisesti vaan mun omat säästöt,jotka olivat varattu Bobbyn ostoon, menivät nyt tähän poniin. Mutta tämä poni kyllä tuli todella tarpeeseen!

Loppukausi oli siis todella kiireinen, osittain kaoottinen, mutta onneksi tähänkin tulee muutos, sillä hankin itseäni, hevosia ja asiakkaita helpottamaan Ratsukko ajanvarauskalenterin. Ja täytyy sanoa, että jo oli aikakin siirtyä nykyaikaan! Ihan idioottimaista ja  kivikautista (ja todella stressaavaa!) yrittää pysyä kärryillä  ihmisten peruutuksista, ja rästeistä ja rästiajoista. Jaiks! Veikkaan että varauskalenterin myötä on loppukauden paniikkirästit historiaa, ja minäkin ehdin ratsastaa! Jee !😃

Iloisiakin asioita onneksi loppukauteen mahtui, kuten hieno määrä ennakkoilmoittautuneita ensi kaudelle (se aina keventää hartioita kummasti), ja erityinen ilo lähde oli Tepi, joka muuttuneen joulujuhla ohjelman takia sai ison roolin joulujuhlassa. Herra 3-v valot tukassaan, ja lähes viiden kk:den ajotauon jälkeen säkkipimeydessä ja tuiskussa kuskasi turvallisesti asiakkaita pitkin pihaa kärryissään. Niin ylpeänä ja rohkeana, ihan kuin olisi tiennyt että häntä tarvitaan 💙.
Tepi- valopää 

Joulu menikin perheen kanssa, oli ihanaa ja paljon ruokaa ja onnellisia lapsia, siis todellista joulurauhaa (voiko tähän laittaa tsiljoona sydäntä?! ) 💕

Joulun jälkeen otin taas Bobbya liikkeelle, sen takajalka näyttää päivä päivältä paremmalta, eikä aamuisin ole enää ns. puujalka (Bobby sai syksyn alussa ISON) haavan takaseen, jonka vuoksi multa jäi aluemestaruudet väliin Kreivin kanssa, ja niiden sijaan matkattiinkin sunnuntai aamuna kohti Viikin hevossairaalaa ja päivystystä. Ou jee!
Kehtaisin  myös väittää että hirudoterapiasta oli jalan toipumisen suhteen iso hyöty.

Tepillä en ehtinytkään ratsastaa koko loppuvuonna, mutta eilen otin jäbän taas hommiin. Kevyt juoksutus alkuun, ja sitten kyytiin. Tepiä ahdisti yhdistelmä liina ja ratsastaja, niimpä heivasimme avustajan, ja mentiin ihan kahdestaan. Kokeilin myös ravia molempiin suuntiin, voimaa ja tasapainoa tarvitaan tietysti vielä, mutta olin ihan yllättynyt miten kiltisti Tepi meni ravia, vain vähäisellä mutkittelulla. Kun olen paljon noita puoliverishevosia ratsuttanut, niin täytyy kyllä sanoa, että ompa suomenhevosen kanssa helppoa! Tuli ihan tunne että ei muuta kun maneesin ovi auki ja maastoon!
Ihan samaan fiilikseen kumiorava B:n kanssa en ole vielä päässyt 😉😅.

Kreivikin pääsi hommiin, ja ai että se oli kamala ja kamalaa! No voitte kuvitella kun vanhempi hevonen on muutaman viikon lomalla, ja luonteeltaan mukavuudenhaluinen, että kuinka a. innoissaan, b. taipuisa, se olikaan 😏. Spoilaann heti ja kerron, ettei se ollut edellemainituista kuvauksista kumpaakaan. Lisäksi suurella vaivalla pois saamani suu auki kulkeminen, oli ihanasti loman aikana palannut takaisin repertuaariin. Shit! 😩😠

Sattuneesta syystä en hirveästi julki ole huudellut tätä, mutta mullahan ei siis lähes 20-vuoden työurasta huolimatta ole edes ohjaajan papereita, ja koska pitkän ajan tavoitteeni on ollut saada ratsastuskoululleni SRL:n hyväksyntä, olen päättänyt nostaa kissan pöydälle, ja hoitaa homman loppuun siltä osin. Eli suorittaa ne loppukokeet. Mutta koska opiskeluajastani on kutakuinkin kymmenisen vuotta, on opetussuunnitelma muuttunut jo niin monta kertaa että kaikki silloin suoritetut välikokeet ja näytöt ovat mukavasti vanhentuneet, niin saan käydä kaiken alusta. Eli iso käsi mulle, oisko kannattanu hoitaa homma ekalla kerralla maaliin asti😓😅. No better late than never! Ja tässä kuussa suuntaankin Ypäjälle tekemään suunnitelmaa opiskelusta, ja toivottavasi myös siitä valmistumisesta. Ja koska olen nyt vallan innostunut, niin hain mukaan myös koulutuomarikurssille, ja pääsinkin mukaan. Uskon että siitä tule huippumielenkiintoista! Eli tälläisiä "pikku"juttuja tälle keväälle 😆.

Mitä sitten tulee suunnitelmiin koskien henkilökohtaisia hevosia? 

No Bobby on/tulee olemaan  numero uno, eli suurin panostus tulee menemään siihen. Sen koulutukseen, ja eteenpäin viemiseen, sekä kilpailemiseen (toivottavasti!) ikäistensä tasolla. Työ tulee olemaan iso, koska olen lepsuillut sen kanssa, eikä se ole ikäistensä tasolla. Harmittaa! Tässä kohtaa vuotta en ole edes puolella ajatuksella uskaltanut ajatella syksyn breeders prizeä. Katsotaan miten treenit lähtee kulkemaan. Sinänsä vaativa B tasoisten temppujen (jotka ovat siis kilpailuohjelmat kyseisessä skabassa) tekemisen en usko olevan tälle hevoselle ongelma, tärkeintä on saada perusratsastettavuus kuntoon, ja keskittymiskykyä hevoselle 200 % lisää, ja reaktiivisuutta alas.....

Bobbykin halusi jouluiset kuvat ja poronsarvet ;)


Kreivin kanssa mennään päivä kerrallaan, katsotaan mihin kuosiin sen ratsastettavuuden saa, löytyykö siitä vielä omaa eteenpäinpyrkimystä ja halua liikkua eteenpäin, ja pysyykö suu kiinni. Jos näitä kahta oleellista asiaa ei saa kuntoon, tai hevonen alkaa tuntua siltä että "ei kiitos",niin Kreivi alkaa sitten jäähdyttelemään, ja sitä liikutetaan vain "omaksi iloksi" " (ihan vähän salaisesti toivon että pääsisin papparaisella edes yhden vaA radan vielä menemään).

Tänä vuonna 20-vuotta nuori herra prinsessa <3


Tepin kanssa taas kaikki ovet ovat auki. Olen harkinnut myyntiäkin, sillä Tepi on nyt todella hienossa kunnossa, ja todella järkevä ja kiltti käsitellä tuollaiseksi nuoreksi oriiksi (katsotaan sit miten kevällä 😁😉), mutta tällä hetkellä tuntuu että Tepi sopii "kelle vaan". Tietysti Tepin huonosta kokemuksesta johtuen sitä ei myydä kelle vaan, mutta jos sopiva ihminen osuu kohdalle, joka veisi Tepiä näytille, tai muuten vain ottaisi sen omaksi sydänkäpysekseen, niin kyllä sen myyntiä täytyy sitten harkita, koska aikaa ei vain itsellä meinaa sille(kin) olla.  Jos Tepin myyntiin päädyn, niin toivoisin että sitä ei heti ruunattaisi, sillä siinä on rakenne ja pääkoppa sellaiset, mitä suomenhevosjalostus kaipaa (ei liikketkään huonot ole), järkevää, rauhallista, ystävällistä, uteliasta ja palvelualtista suomenhevosta! Tepillä tietysti tavoitteena suomenhevosten laatuarvostelut tälle keväälle.

Näpsäkkä Tepi ja paksu mama :D 


Itseni kohdalla olen laittanut tällä vuodelle tavoitteksi pitää itsestäni myös huolta, sekä panostaa omaan ratsastamiseen ja kilpailemiseen. Nämä asiat ovat olleet liian kauan aikaa sysättynä taka-alalle, ja laitettu kaikki muut asiat edelle. Omalla kohdallani se ei vain toimi!
Ja vaikka suhtaudun ratsastamiseen tavoitteellisesti, on se minulle myös rakas harrastus; tapa purkaa stressiä. Mikä olisikaan tehokkaampaa aivojen nollausta kuin rapsuttelutuokia Bobbyn kanssa, tai vartin persrapsu herra prinsessalle? Ja lisäksi ratsastus näemmä liittyy itselläni vahvasti myös painonhallintaan (jonka kanssa ei kyllä aiemmin ole ollut mitään ongelmia). Tälläinen satunnainen ratsastelu on saanut pelastusrenkaan vatsanseudulle, reidet paksuksi ja ihon kukkimaan. YÖK!
Kuka kehtaa vielä väittää ettei ratsastus ole urheilua?!?
Saatan myös aloittaa ihan uuden lajin, jossa ei ole hevosia, tai muitakaan karvaisia tyyppejä. Mutta en nyt paljasta siitä sen enempää, ennenkuin asia varmistuu. Täytyy varoa ettei liikaa ahnehdi itselleen taas asioita, joista voi sitten stressata ja uupua, pöh! 🙈🙊

Jos mun hölinät kiinnostaa, niin kannattaa ehdottomasti ottaa seurantaan toi ig-tili ( löytyy nimellä mindelipp), siellä tapahtuu lähes päivittäin jotain.

Yritän saada tehtyä vielä toisen postauksen tällä viikolla, koskien Bobbya ja Kreiviä (ja mahdollisesti jotain videomatskuakin tulossa).

Kiitos jos jaksoit lukea loppuun, jätä ihmeessä kommentti, no ihan mistä vaan, tai kysyäkin saa jos jotain tulee mieleen 😚

Mahtavaa uutta vuotta 2019 kaikille! Tästä vuodesta tulee hyvä 💪😊.
Loppuun vielä pätkä toisesta ratsastuskerrasta Tepillä,ja ensimmäisestä ravista.

Palataan! 💗

                 -Minttu-















sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Tepi hommissa.... ratsuhommissa

Tepi ja Tepin uusi vaalenasininen timangiotsapanta 



Tepin ratsukoulutus osa I




Tepihän täyttää ensi vuonna 4-vuotta, joten on korkea aika aloitella ratsuhevosen koulutusta. Sen tiedän että, edellinen omistaja (ei kasvattaja) oli ratsastatanut Tepillä  jonkin verran jo kaksi/kolmi vuotiaana, ja toiveena minulla olikin ettei sille olisi jäänyt siitä mitään huonoja kokemuksia.




Päätin kuitenkin aloittaa alusta, niin sanotusti puhtaalta pöydältä,ja olettaa ettei Tepi osaa mitään.

Koska tähän astisen yhteisen taipaleen ajalla en ole kuin muutaman kerran ajanut poikaa kärryillä, niin sopivien varusteiden etsimiseen ja säätämiseen sain kulumaan "mukavasti" aikaa, mutta hienosti vauvaheppa 3-vee jaksoi odotella, kun mamma sääti satulan ja suitsien kanssa.

Tämmönen suomenhevosproggis on siitä kiva, että kun kerran olet jonkun asian suomalaiselle näyttänyt,niin asia on Tepille sen jälkeen yleensä aivan fine (toisin kuin eräille nimiltä mainitsemattomille puoliveriseläimille).

Elikkä ei muuta kuin harjaus (tepukka on toooooooooosi karvainen) ja armottoman tukan selvittely, kamat päälle ja juoksuttamaan.

Ohessa videoita miten sujui! 😂😅
Laukka ei tällä hetkellä ole Tepin vahvuus, tasapainon kanssa vielä pojalla hakemista,  mutta uskon että takakorkeus on iso vaikutin siinä, sillä pojalla on selkeästi kasvuvaihe päällä. Ja kuten kuvasta voitte todeta, on kaveri jo aikalailla hyvänkokoinen, sillä itse olen 172 cm pitkä, eikä Tepukka varsinaisesti pienelle tossa mun vieressä näytä!                                                                   

ja takaisin asiaan..... 


Hetki juoksutusta molempiin suuntiin, ja poikasella tuntuikin olevan reippaasti energiaa ja samalla, ja ehkä juuri siitä syystä, vaikeuksia muistaa mikä jalka liikkuu milloinkin mihinkin suuntaan.... 😅

Hetken juoksutuksen jälkeen suomimies olikin jo aivan finaalissa, joten ei muuta kuin asiasta seuraavaan, eli selkäännousua harjoittelemaan.
Yleensä aloitan selkäännousuharjoitukset tallissa, käytävällä, mutta koska tiesin että Tepukan selässä oli ennekin oltu, niin päätin mennä maneesissa kyytiin.

 Hullua päässä......



Ei muuta kuin jakkara kehiin ( pääsen kyllä maasta, mutta koen että etenkin nuoren hevosen kanssa on selkäystävällisempää nousta jakkaralta). Aluksi Tepi jännittyi aikalailla kun nousin jakkaralle, mutta porkkanoilla ja rapsutuksilla saatiin kaveri rentoutumaan ja päääsin nojailemaan hevoseen samalla kun tarjosin namia selän yli. Tämä sujui hienosti. Silittelin kylkiä, kaulaa, lapaa ja takapäätä ja kun hevonen rentoutui nousin mahalleni satulan päälle, niin että kaikki painoni oli hevosen selässä. Vähän lisää porkkanoita ja kehuja,ja siitä sitten kokonaan satulaan, silityksiä ja koskettelua pohkeilla ja rapsuttelua säästä. Tämä olikin Tepille jo aivan fine!! Ei siis muuta kuin liikkeelle.
"Kiviäkin kiinnostaa" miettii Tepi :D




Käveltiin hetki, ja sain itse ohjattua hevosta, sekä pysäytettyä, ja lähtipä Tepi pyynnöstä liikkellekin. Sitten olikin aika lopettaa, vaikka varmaan olisin voinut raviakin jo mennä, mutta heppa tuntui todella epätasapainoiselta, ja jo väsyneeltäkin. Mielummin usein ja vähän, kuin kerralla paljon. Ja luulen että tämän kaverin kanssa päässään asioissa nopeasti eteenpäin.

Huomenna jatketaan operaatiota, ja viimeistään perjantaina palaan Tepin kuulumisiin. Katsotaan minkä verran ollaan edetty asioissa.





tiistai 20. marraskuuta 2018

Asiaa Bobbysta, ja Bobbyn vierestä

Missä siis mennään Bobbyn kanssa...?

Bobbyn kanssa tutkimassa metsäpolkuja 15.11.2018

No, mennään todella "vaiheessa". Mutta aloitetaan kertominen kuitenkin ihan alusta.    

Bobby tuli tosiaan minulle 3-vuotiaana heinäkuussa, ja oli siihenastisen elämänsä asunut lähestulkoon kokoajan oripihatossa, jossa sitä oltiin myös käsitelty, ja irtohypytetty, sekä opetettu juoksutukseen satula selässä. 

Melko alusta olen siis päässyt herran kanssa puuhastelun aloittamaan. 

Itseasiassa Bobby tuli minulle vähän niinkuin vahingossa.... olin joskus aiemmin kysellyt sitä jo varsana, mutta se kuitenkin oli silloiseen budjettiini liian kallis ja lisäksi liian nuori.
Jäin kuitenkin seuraamaan Bobbyn elämää, ja sitä kenelle poika sitten päätyisi, koska jotenkin olin jo siitä asti kun B oli pikkuvarsa, ihastunut sen "habitukseen". 

Sitten kävi niin että elämäni hevonen, Coco, ei enää parantunutkaan ratsastuskäyttöön, eikä edes siitoskäyttöön (tämä selvisi vasta myöhemmin), joten aloin etsiä itselleni uutta aihiota kisahevoseksi (samalla kun Coco olisi kasvattanut mahaa, ja toinen silloinen hevoseni, oma kasvattini, olisi kasvanut jo ratsastusikään, mutta molemmat laukkailevat nyt vihreillä niityillä), sillä köyhän ammattilaisen on pakko ostaa tulevaisuudet kisatykit jo varsana (ja pitää sormet ja varpaat ristissä että ne edes elävät ratsastusikään saakka), sillä kaikki vähääkään lupaavat ovat jo auttamattomasti budjettini saavuttamattomissa,  kun ne alkavat olla lähellä sisäänratsastusikää.  

No, mutta anyway. Paskan  Tiukan budjetin kanssa ilmoitusta kehiin, ja kivoja ja vähemmän kivoja tarjottiin yllättävän paljon ostettaviksi. Ei kuitenkaan mitään mikä olis sykähdyttänyt, tosin mielikin oli sen verran matalalla Cocon vuoksi, että en tiedä vaikka minkälainen  liitokavio olisi siellä ollut tarjolla, niin olisiko se siinä hetkessä herättänyt minussa mitään tunteita. Tuskin.

Tuli kuitenkin B:n kasvattajalta viestiä, että kaupat Bobbysta olivat peruuntuneet, röntgenkuvissa ilmenneiden löydösten vuoksi, ja B olisi mahdollista saada eräänlaisella "win-win" diilillä käyttöön ja koulutettavaksi, sekä ostettavaksi myöhemmin. Välitön innostuminen.

Ei muuta kuin poikaa hakemaan kotiin. 💙

Niinhän sitä sanotaan että suutarin lapsella ei ole kenkiä..... Niin myös tässä tapauksessa.

Sillä tarkoituksena oli että B ratsutus alkaisi syksyllä laidunkauden jälkeen, mutta ratsastuskoulun iso kriisi (jäätävä oppilaskato syyskaudelle), aiheutti sen että oma ratsastus ja "harrastaminen" oli laitettava syrjään, ja alkoi armoton duuni uusien asiakkaiden hankkimiseen (eli oli mentävä ponien kanssa kaikkiin mahdollisiin "kissanristiäisiin" ja tapahtumiin, sekä järjestettävä tempauksia tallilla, ja näin siitä kriisisitä lopulta selvittiinkin uusien asiakkaiden myötä).  Mutta armottoman pitkien työpäivien takia omat hepat jäivät hetkeksi määrämättömän pituiselle tauolle. 

Jossain vaiheessa syksyä kuitenkin aloitettiin hommat, ja mm. satulan kanssa juoksutus meni aivan fine. 

Eräänä marraskuisena iltana sitten kyllästyin siihen että en ollut saanut aikaiseksi mennä sinne Bobbyn selkään, ja ilmoitin miehelle iltatallin yhteydessä, kun otettiin myöhällä heppoja sisälle että NYT menen. 
No eipä siinä. Ulkoloimi pois, ukkeli pitämään riimusta kiinni ja jakkara kehiin. Siinä sitten aikani ramppasin jakkaralla ja alas, ja nojailin Bobbyyn tarjoten porkkanoita selän yli. Pikkuhiljaa painoa enemmän selälle, ja lopulta "roikuin" selässä vatsallaan, ja silittelin kylkiä kädellä ja jalalla, molemmin puolin. Hetken päästä siitä vain istumaan ja lisää "silitystä" pohkeilla, ja koskettelua  kaulaan ja rapsuttelua, sekä porkkanatarjoilua selästä. Bobby oli  koko toimituksen ajan niin tyytyväinen ja rento, että mieheni pääsi taluttamaan meitä tallin käytävällä edestakaisin. Ja siitä se ajatus sitten lähti. (en kuitenkaan suosittele kokeilemaan selkäännousua eka kertaa näin, jos et ole ennen nuoria laitanut, tai et tunne kovin hyvin hevosta). 

Bobby oli aika simppeli sisäänratsastaa, mutta todella, siis, TODELLA reaktiivinen, ja tempperamentti oli kuin tulisella latinolla, ja on sitä edelleen. Bobby ei missään nimessä ole ilkeä, mutta sen tapa reagoida asioihin on todella nopea, ja reaktio on yleensä aika raju. Haasteena onkin ollut saada hevonen pysymään maan pinnalla, ja tulla takaisin läsnäolevaksi sieltä "tilasta". Lisäksi B on ÄÄRIMMÄISEN älykäs, siis todella ( voin kertoa muutamia sen tempauksia joskus erikseen 😀), ja samaan aikaan sekä todella suuri "very big stallion"- esiintyjä, ja silti todella arka pieni varsa, joka piiloutuu "mamman" taakse piiloon kun pelottava hevossyöjä sapelihammastiikeri, tai harava, yrittää käydä viattoman hevosen päälle. HERRANJESTAS! 

Bobbyn kanssa onkin ollut ensisijaisen tärkeää saada se kuuntelemaan ja luottamaan ensin maastakäsin, ja aina kaikki pelottavat asiat ollaan käyty yhdessä tutkimassa, ja todettu vaarattomiksi. 
Se on oikeasti aika liikkis kuinka se tulkitsee mua maastakäsin, ja lukee pienimmänkin eleen. Voisin joku kerta tehdä tästäkin videon, mistä näkee hyvin kuinka nöyrä ja kuuliainen se todella on.

No niin, mutta takaisin asiaan. Bobbyn kanssa suurimmat haasteet tuon reaktiivisuuden lisäksi, ja siihen liitttyen on yliherkkyys. Se on niin herkkä hevonen, että jos sinulla on huono päivä, niin älä edes kuvittele että lähtisit B:n kanssa  ratsastamaan. Tämä hevonen pysähtyy täydestä laukasta suorilta jaloin, jos a. jännityn, b. hengitän liikaa..... 
Miettikää kun tämän(kin) ominaisuuden saa valjastettua... 😍 Lisäksi se on ihan överiherkkä suustaan, kaikenlaiset juoksutuksen apuohjat saavat tämän pojan kupin aivan nurin, aluksi jopa pitkien ohjasajo-ohjien paino oli liikaa sen herkälle suulle (ja suu on siis hoidettu säännöllisesti, ja suussa itsessään ei ole mitään ongelmaa, tai hampaissa, mutta B:llä on todella pieni suu, eli kankikuolainten mahduttaminen sinne aikanaan tulee olemaan haaste).

Lisäksi haastetta tällä hetkellä vielä aiheuttaa valtava laukka. Ja kyllä se voi olla myös  haaste, sillä Bobbyllä on lyhyt selkä, pitkät jalat, ja äärimmäisen aktiiviset takajalat ja valtaisa laukka-askeleen pituus....  joten tarvitaan paljon voimaa, jotta hevonen jaksaa kantaa itsensä (ja kuskin) tasapainossa😅. Tähänkin toki auttaa juurikin se ratsastus ja koulutus, mutta myös maastoilu joko maastakäsin tai ratsain pitkin epätasaisia metsäpolkuja tuo hevoselle ihan eri tavalla voimaa ja kehonhallintaa, muun työskentelyn ohella. 

Viime kesänä haaveilin B:n kanssa muutamasta nuorten hevosten (5-v) luokasta, mutta jos maneesissa laukkaaminen suoralla uralla/jättiympyrällä aiheuttaa haastetta, ja hevoselle "tukalaa oloa", niin on sanomattakin selvää, että tässä kohtaa ei lähdetä näyttämään radalla vastalaukkaa, tai laukkavoltteja. 

Lisäksi meidän edistymistä on estänyt mun väsymys, ja jäätävä työtaakka, sekä Bobbyn hidas, mutta jatkuva kasvuvauhti, ja toki parin kuukauden takainen iso haava Bobbyn takajalassa, aiheutti lähes parin kuukauden sairasloman, ja nyt ollaan päästy pikkuhiljaa taas aloittamaan työt. Jee 😍

Ja nyt kun viimein tajusin että yrittäjällä on myös vapauksia, eikä vain velvollisuuksia, niin aion järjestää ensi vuoden kalenterini niin, että oma ratsastus menee edellä, ja nimenomaan Bobbyn kehitys kohti kisaratoja on nyt hevosasioissa se prioriteetti. Ensi kautta varten saamme B:n kanssa tehdä PALJON töitä, ja tietysti toivotaan molemmille terveyttä, jotta tavoitteisiin päästään. Tällä hetkellä ihan rehellisesti kerrottuna emme ole Bobbyn kanssa juuri sissänratsastusta pidemmällä, joten vaikka B onkin "jo" 5-vuotias, niin pääsette seuraamaan kehitystämme lähes alusta asti.Toivottavasti nuoren hevosen koulutusasiat siis kiinnostaa 😉.

Tarkoituksena olisi laittaa paljon videomateriaalia, ne kertovat yleensä enemmän kuin tuhat sanaa. 

Bobin koulutuksen lisäksi pääsette seuraamaan myös Tepin koulutusta ratsu-eskarista alkaen, ja tarkoitus olisikin aloitella Tepin koulutus piakkoin 😊.




                                         Ensimmäisiä ratsastuksia ilman liinaa, Bobby 4-v




                                          Bobby 5-v ensimmäinen ulkopuolinen valmennus, toukokuu -18



sunnuntai 11. marraskuuta 2018

En ole suomenhevosihminen, mutta miksi minulla on suomenhevonen? Surullinen tarina Liinakosta, joka päättyy onnellisesti.

En ole suomenhevosihminen.
Näin olen aina itselleni sanonut, siitäkin huolimatta että ensimmäinen OIKEA kilpahevoseni oli aivan  mahtava ruunikko suomenhevosruuna Viirtori 💙. MUTTA todistettavasti (tutut tietää että kauttani on kulkenut nyt useampi upea suomenhevonen, koska "ei tunnu omalta")  en ehdottomasti kuitenkaan ole suomenhevosihminen.

Joulukuussa 2017 olin kuitenkin ostanut unelmieni suomenhevosen. Mustan, ison kuningasässäläisen oriin, joka liikkui kuin parempikin puoliverinen. Olin aiemmin arponut tämän mustan, ja erään pienemmän liinakon välillä, mutta liinakko oli kotinsa jo löytänyt (sillä aikaa kun itse arvoin että mikä olisi minulle nyt se The One).  Niimpä sovimme kaupat upeasta mustasta. Olin onneni kukkuloilla.



Huhtikuussa 2017 saan viestin messengeriin kesken työpäivän.
Päätän jostain syystä vilkaista viestin heti. Järkytyn. Liinakon kasvattaja laittoi viestiä että hevonen on "huostaanotettu" ja olisi lunastettavissa turvapaikasta, jos olen vielä kiinnostunut, sillä "jokin oli mennyt Liinakon uudella omistajalla pieleen" (tässä kohtaa kerron, että vaikka hevosen nimi tuleekin selviämään, ei kyseisen ihmisen tietoja omistajatiedoista löydy, turha etsiä, ja tämä asia on viranomaisten hoidossa).

Soitan asiaa hoitaville viranomaisille, ja sovimme kauppasumman, mutta koska en ollut varautunut yllätysmenoihin, niin joudun vähän painimaan että mistä saisin rahat kasaan. Saan idean määräaikaisesta hevoskimpasta, ja laitan viestiä tutuille ja asiakkaille, että  kuka lähtee mukaan? 40 ihmistä on valmiita lähtemään mukaan. Olen kiitollinen.
Rahat täytyy kuitenkin olla heti kasassa, joten maksan koko summan omasta (eli miehen) pussista pikku mutkien kautta, näin alkuun, ja saan myös asiakkaani kuskiksi (kiitos siitä 💜) hevosta hakemaan. (Kimppahan ei sittemmin onnistunut koska minulla ei edelleenkään ole hevosen passia, jonka kimpan perustaminen olisi vaatinut. Mutta silti olen NIIN kiitollinen näille ihmisille,että he täysin varauksetta olisivat lähteneet hommaan mukaan!)

No niin, eli ei muuta kuin hevosta hakemaan.
Liinakko oli ehtinyt olla turvapaikassa jo useamman viikon, joten se oli jo hiukan pyöristynyt (jos näin voi edes sanoa luiden paistaessa)  ja vuotavat haavatkin olivat hoidettu.
Mutta tiedättekö miltä näyttää täysin alistunut ja kaltoin kohdeltu nuori hevonen, jolta elämänilo on kokonaan sammunut silmistä? 💔😢
Muusta kuin upeasta harjasta en tätä hevosta samaksi tunnistanut....

Tässä kohtaa täytyy sanoa ja kiittää, että miten upeaa ja tärkeää työtä nämä tälläiset eläinten turvapaikkojen pitäjät tekevätkään, ja kuinka paljon he näkevätkään sellaista mistä meillä tavallisilla pulliaisilla ei ole hajuakaan. Kuka muukaan pitäisi tälläisten eläinten puolia, ja hoivaisi niitä kunnes ne pääsevät uusiin koteihinsa. Jos pääsevät.

Ei muuta kuin liinakko koppiin, ja kotia kohti.

Iso Musta otti rääpäleen Liinakon hyvin vastaan, ja ei muuta kuin nämä kaksi samaan tarhaan, ja paali sinne. Ensimmäiset kaksi viikkoa liinakko vain söi, ja joi. Sitten vähän lisää syömistä ja juomista. Ihan kuin olisi pelännyt että ruoka ja vesi loppuu kohta. Ei uskaltanut leikkiä ison mustan kanssa, vaan alistui vain toiselle oriille, vaikka olivat samanikäisiä, ja  vaikka Iso Musta suhtautui Liinakkoon kuin isoveli, suojeli ja rapsutti.
Kuitenkin kun kevät alkoi olemaan jo pidemmällä, alkoi liinakkokin piristyä ja mahtavat leikit samanikäisten kesken pääsi alkamaan.

Kesällä laidun korjasi vimeisetkin huolenaiheet liinakosta, ja liinakko alkoi ottamaan myös kontaktia ihmisiin, ja alkoi höristä minulle 💗. Aika mahtava fiilis! :)

Liinakko alkaa olla nyt 8 kuukauden massakauden jälkeen olla voimissaan, ja muutenkin ratsastusikäinen,- ja kuntoinen, niin että ratsutus ja muu koulutus voi alkaa.
Toki tämä liinakon aivan ihana kasvattaja oli tehnyt aiemmin mielettömän hyvää työtä, ennen liinakon myyntiä, ja hepo onkin aivan täydellisen kohtelias ja ihanan herkkä kärryttelykaveri ollut jo nyt. Odotan innolla kun pääsemme kunnolla Liinakon kanssa hommiin, että kuinka pitkälle nöyrän suomenhevosen voi viedä.

Ja jos mietitte mitä Isolle Mustalle kävi, niin valitettavasti järki voitti minulla tällä kertaa, ja myin sen aivan mahtavaan kotiin, jossa se varmasti tuodaan näytille, sillä eihän minulla olisi ollut sitä aikaa   minkä myös upea iso musta ansaitsee. Terkkuja mustan omistajalle ja rapsutuksia Idarille :)

Liinakon tarina jatkuu, ja facebookista sekä ig:stä tulette löytämään hevosen oman tilin, josta hevosen  kehitystä ja koulutusta voi seurata blogin ohella.


Liinakko 3-v huhtikuussa 2018

Tutustumista Isoon Mustaan, hui...

Parantuneita haavoja 
Iso Musta varmistaa selustan

BFF huhtikuu 2018




Kesäkuu 2018 


lauantai 10. marraskuuta 2018

Tarina siitä kun päätin jatkaa ratsastuskoulua...


"Mä vannon antavani kaiken sille että tää skulaa Tää on kestävää sitä ei pysty estämään kukaan Pidä mieles vallan mukana kasvaa vastuu Tom Fordin kengilläkin voi toisinaan paskaan astuu Kun marssii joukon kärjessä vastatuuli on suuri silmillehyppiöit vastaa crewni on muuri Mun duuni on cooli, suuri on suuni mutta mut on tuonu tänne jokin muukin kun tuuli"
(Cheek-äärirajoilla)
koti,-ja työpaikkamaisema <3


Että näin. 
Blogini ensimmäinen teksti keräsi valtavan lukumäärän.
Vau.

Se herätti myös tunteitä, sekä samaistumista saman alan yrittäjiltä, sekä osalle lukijoista myös ihmetystä, uteliaisuutta, suuttumusta, mutta myös "herätyksiä" ihmisille, paljon myötätuntoa, kannustavia kommentteja, ja kylläpä siitä jokunen taisi pahastuakin. Mutta jokainen ottakoon vastuun omasta tavastaan ottaa kirjoitettua tekstiä vastaan.
Minä  kirjoitan vain omasta kokemuksesta, hyvin subjektiivisesti 😀 
Tarkoitusperäni ei ole, eikä ollut, loukata kenenkään tunteita, vaan haluin kirjoittaa lopettamisesta (tai melkein lopettamisesta) lähti siitä, että halusin ihmisten ymmärtävän syyt... ettei päivät täällä mene ratsastellessa ja paijaillessa poneja, vaan kaiken takana on suuri määrä fyysistä työtä, kuin myös henkipuolenkin asioita. 
 
Itselläni on aina ollut "suuri suu", ja tapa puhua asioista suoraan, ja olettaa että jengi ymmärtää, eikä lue rivien välistä. Hah! Strike one! Koska tälläisinä aikoina kun trendissä on mielensä pahoittaminen, siitä tulee aika nopeasti sanomista. 

mutta hei, mennään itse asiaan....

"Mun täytyy luottaa, että nää siivet kantaa
Musiikki Hevoset kuljettaa ku koko elämän sille antaa Rohkeus ei oo sitä ettei pelota Vaan et uskaltaa hyppää vaik ei tiedä selviikö elossa Menin nii äärirajoille että mun pääni hajoilee Tiedän et mun paikka maailmas on antaa ääni sanoille Annan niin kauan kun sillä on välii Kävi miten kävi voittajat ei pelkää hävii"
(cheek-äärirajoilla)

Eli asioihin, tai the Asiaan, jotka vaikuttivat päätökseen jatkaa ratsastuskoulua . Tärkein niistä oli yhtään liioittelematta; asiakkaat. 

Kun raskaan päätöksen tehtyäni julkaisin tekstini tallin facebookissa että toiminta loppuu tähän kauteen, herätti se valtavan reaktion asiakkaisssa. 
Sain viestejä ja naamatusten myös surullisia, liikuttuneita ja epäuskoisia toiveita jatkaa toimintaa.
Se herätti. 
Oma ajatukseni oli että, ratsastuskouluni ei ole monille kovinkaan tärkeä paikka. Siis ihan kiva, mutta voisi olla joku muukin.
Olipa oikeasti tärkeä huomata, että olin väärässä.
Pieni ratsastuskouluni on tärkeä, hevoseni ja ponini ovat tärkeitä, MINÄKIN olen tärkeä! 

Toinen tärkeä asia; hevoset. Mihin kaikki mun vanhat työkaverini joutuisivat?! 
Rakastan hevosia, ja olen niille myös kiitollisuuden velassa. En usko että ilman hevosia olisin enää täällä. Lapsuus,- ja nuoruusvuosieni pelastus, asia joka piti järjissään kaiken kamalan keskellä. Hevoset ja rakkaus niihin..... 💓

Tässä isojen asioiden äärellä olessani, ja oman elämäni "konmarisointia" suorittaessa, olen päätynyt siihen että olen yrittäjä (vau, hyvä minä, wuhuu 😂). 
Ja voin tehdä tätä omilla ehdoillani. Vaikka raha on ollut tiukassa, on minun ajateltava myös sitä että kerään itselleni yhteisön joka on yhtä täysillä mukana tässä kuin itsekin olen!
Näiden ihmisten ansiosta löysin taas sisäisen palon tehdä tätä työtä, jota elämäntavaksikin kutsutaan.
Uskon että minulla on paljon annettavaa, ja haluan jakaa oppilaideni kanssa sen rakkauden hevosiin, ja opettaa oppilani hevosta kunnioittaviksi ratsastajksi. 

Lisäksi tein hauskan huomion, että "yrittäjällä on vapaus valita". Ihan uusi juttu mulle.
Oikeasti.
Olen matkallani "rääväsuusta asiakaspalvelijaksi", alkanut matelemaan, enkä ole osannut sanoa enää mihinkään ei. Kuulostaa hölmöltä, mutta olen ikäänkuin kadottanut itseni kasvattaakseni yritystäni. Enkä syytä tästä ketään. Monelle tuli todella isona yllätyksenä, että olen ihan valmis luovuttamaan ja todella uupunut.
Olen kuitenkin päätynyt siihen, että olen taas oma suorasukainen ja iloinen itseni. Ja jos se ei jollekkin sovi, tai tuntee itsensä epämukavaksi seurassani/opetuksesani, niin on vapaa lähtemään. Tämä on kuitenkin sellainen työ,  josta ei pääse klo 16 "eroon", joten on vaikea esittää jotain muuta kuin on. Ja haluan itsekin nauttia työstäni, mutrusuiden kanssa on kovin vaikea pysyä kenenkää positiivisena. 
Siispä olen rohkeasti oma itseni. Tie ei ole helppo, tai halpa. Mutta en halua myöskään myydä itseäni halvalla. 

Tämän tajuttuani on askel tuntunut kevyeltä. On ollut upeaa ja osin tuskallistakin herätä pitkästä "unesta", ja tajuta jotain näin isoa. 

Kiitollisin ja positiivisin ajatuksin kohti  tulevaisuutta! 😍

p.s Seuraavassa tekstissä päästään itse asiaan, eli HEVOSIIN 

Minä ja rakas papparaiseni <3





sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Tarina siitä kun päätin lopettaa ratsastuskoulun

 Ja kuinkas sitten kävikään....


”Oli synkkä ja myrskyinen yö.
No okei ei ollut, mutta oli synkkä ja myrskyinen ratsastuskoulun pitäjä, väsynyt, lannistunut ja melkein jo näkymättömäksi muuttunut ( oikeasti aika paksuksi muuttunut, mutta näkymätön sillä tavalla vertauskuvallisesti!). Motivaatio ja innostus oli häipynyt samaa tahtia kuin kiireen vuoksi jäänyt oma ratsastus, kisaaminen ja vapaa-aika. Kirsikkana kakun päällä vielä riittämättömyyden tunne. Olihan sillä yrittäjällä vielä perhekin, joka olisi ansainnut oman osansa huomiosta.
Kun yritysvuosia oli takana viisi (opetusvuosia 18) huomasi pikku yrittäjä, että uupumus painoi, ja itketti. Vapaapäiviä oli kertynyt yhden käden sormien verran, jos sitäkään. Tuli tunne, että enempää ei voi enää antaa, ja silti pitäisi voida antaa enemmän, olla tehokkaampi, iloisempi ja innovatiivisempi.
Osa asiakkaista oli edelleen aivan ihania, ja osa sitten vähemmän. Yrittäjälle sateli vaatimuksia ja toiveita.Ja tuntui myös että ratsastuskoulun hevosetkaan eivät olleet riittäviä oppilaille, vaikka ne olivatkin rakkaudella valittu ja pidetty.
Yrittäjä itse toivoa vain sitä vapaapäivää kaikesta, ja kun sitä ei koskaan tullut, uupui yrittäjä vailla toivoa.”

Ensinnäkin, on sosiaalinen itsemurha kirjoittaa uupumuksesta ja motivaation puutteesta, edelleen toimivana yrittäjänä omalla nimellään. Mutta jos ei jokaisella, niin ainakin suurimmalle osalle hevosalan ammattilaisista nämä edellä mainitut tuntemukset ovat osa arkipäivää, ainakin välillä. En sano, etteikö muilla aloilla olisi yhtä suuri riski uupua ja väsähtää, mutta hevosalalla siitä ei vain puhuta. ”Me heppatytöt ollaan niin reippaita aina vaan!”
 Hevosalalla en ole törmännyt kovinkaan useasti yhteisöllisyyteen, ja yhteen hiileen puhaltamiseen tämän alan yrittäjien kesken. Ehkäpä olisi syytä, koska kuka voisi ymmärtää toista hevosalan yrittäjää paremmin, kuin toinen samassa tilanteessa elävä <3.
No synkistelyt sikseen. Sekavan aloituksen jälkeen kerrottakoon, että tämä blogi toimii henkilökohtaisena julkisena ”päiväkirjana”, kohti parempaa ja kevyempää oloa (tämän enempää et kyllä todennäköisesti syvällisempää asiaa täältä tule löytämään :D )
Enimmäkseen tämä blogi tulee kuitenkin käsittelemään HEVOSIA. Omiani lähinnä, toistaiseksi. Toivottavasti sinulla siis on kiinnostusta seurata nuoren suomenhevosoriin ja nuoren FWB ruunan koulutusta (ja toivottavasti niitä kisoja), sekä hevosalan yrittäjän mietteitä yleensäkin arjen keskellä. Toivottavasti jokunen tulee saamaan myös vinkkejä, miten edetä oman hevosensa kanssa koulutuksen polulla.

Ja toiseksi;  EI, minulla ei ole sitten diagnosoitu uupumusta tai masennusta, tai mitään muutakaan, mutta ei varmaan tarvitse olla lääkäri tajutakseen, että jotain on vialla jos reilu kolmikymppinen (okei 35!), ei meinaa jaksaa aamulla nousta, ja tekee vain ihan pakolliset hommat, siis vaan ne ihan pakolliset (heppoja ja muita elukoita, ja niitä lapsia ei toki voi jättää hoitamatta)! Ja saattoi myös lohturuokkia itseään… (voiko sitä kertoa..? no, jostainhan ne läskit ovat tulleet! ) No mutta nyt eteenpäin, sanoi mummo lumessa.

”Tuli se päivä, että yrittäjä halusi antaa periksi, ja pitkällisen ja raskaan harkinnan jälkeen oli aika kertoi oppilaille, että viimeistä kautta mennään. Mutta se, mitä yrittäjä ei arvannut, oli se kannustus,- ja jatkamispyyntöviestien määrä. ”Wau, siis minua tarvitaan, ja arvostetaan sittenkin”, mietti yrittäjä. Päivän asiaa mietittyään, oli päätös jatkamisesta tehty. Siihen liittyi kuitenkin paljon muutoksia koskien omaa elämää, ja itseensä suhtautumista, ja ihan arjen pyörittämiseen liittyvää suunnittelua, jotta uupumus mörkö ei enää nostaisi päätään. ”

Tarina on tosi, ja haluan omalla ”uupumuskaapista” ulostulolla tsempata kanssayrittäjiä. 
Et ole yksin💗

Ja teille muille, muista kiittää yrittäjääsi aina välillä, saatat pelastaa sillä jonkun päivän 😊

Tämän sekavan tekstin jälkeen haluan siis toivottaa sinut tervetulleeksi blogiini! Eli tervetuloa seuraamaan hevosyrittäjän elämää, ja nuorten hevosten koulutusprojekteja kohti kisa-areenoja 😊




Onko elämää hevosalan ulkopuolella?

Kun vuoden lopussa ilmoitin lopettavani (ja jatkavani) ratsastuskoulutoimintaa, tein samalla päätöksen muuttaa elämäni suuntaa. Joo, tiedän....