lauantai 12. tammikuuta 2019

Onko elämää hevosalan ulkopuolella?

Kun vuoden lopussa ilmoitin lopettavani (ja jatkavani) ratsastuskoulutoimintaa, tein samalla päätöksen muuttaa elämäni suuntaa. Joo, tiedän. Kuulostaa kornilta.
Hevosala on TODELLA KOVA ala, siis fyysisesti ja henkisesti. Hevosiin liittyy ihmisillä paljon tunteita ja harrastajamäärä on kovin naisvaltainen. Kun ihmiset pitkän päivän päätteeksi tulevat tallille, on talli usein se tunteiden kaatopaikka johon päivän fiilikset jätetään, ja se on hieno ja ihana asia. On ihanaa että ihmiset voivat tulla tänne sellaisina kuin ovat, ja unohtaa murheet ja (mahdollisen) paskan päivän. Kuitenkin itselle käy se henkisesti rankaksi, varsinkin näin kun yksin tekee, eli ei ole sitä työkaveria jolle purkaa omaa huonoa päivää.

Se mitä olen nyt oppinut, on se että itseään ei voi uhrata työn tai muiden ihmisten, taikka eläinten takia. Ei ole minulle normaalia etten saa aikaiseksi mitään, mikään ei kiinnosta, vituttaa, ahdistaa ja jatkuvasti väsyttää, puhumattakaan lähes 10 kilon lisäpainon kertymisestä, sekä kukkivasta ihosta (koskaan aiemmin ei iho-ongelmia!).
Koska olin niin väsynyt ja katkeroitunut, ei myöskään iloa löytynyt mistään. Kaikki ärsytti tai väsytti, kaikki ajatukset olivat negatiivisuuden värittämiä, ja asenne oli hällä väliä. Ei itselleni lainkaan normaali olotila. Eikä normaalia ole myöskään se että aamulla ei ollut ihan itsestäänselvää että pääsen ylös sängystä, tai että saan jotain oikesti tehtyäkin. Onneksi on aviomies.

"Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat....."


Mietin että näin ei voi jatkua, että mun oman terveyden ja psyykkeen, sekä perheeni kustannuksella pyöriteään ratsastuskoulua. Edelleen ratsastuskoulun tilanne on auki; tässä kohtaa vuotta en tiedä mihin suuntaan ollaan menossa. Oppilaita on ihan kohtalainen määrä, mutta tottakai jokaisen yrityksen tulisi kasvaa. Mulle on käynyt ehkä päinvastoin, ja suurimmaksi osaksi omasta syystäni (paska asenne!). Sitä on todella vaikeaa olla iloinen, motivoitunut ja asiakaspalveluhenkinen, kun sun oma elämä koostuu hevosten ruokinnasta-paskanmätöstä- lisää hevosten ruokintaa, pakolliset lasten asiat, pidä tunnit, ja ruoki taas hevosia. Tuossapa vielä loppuvuodesta koostui mun viikot. Ja kun viisi vuotta teet putkeen tätä, ilman lomia ja vapaapäiviä, etkä itse jaksa/ehdi ratsastaa enää koskaan (motivaation lähde), ei ehkä ole ihme raja tulee jossain kohtaa vastaan. Kun pää ei suostunut uskomaan että nyt riittää, alkoi kroppa protestoida ihan uskomattomilla kipukohtauksilla. No, kovapäinen kun olen niin hammasta purren vaan jatketaan! Ja sehän sitten puolen vuoden kipuilun jälkeen eskaloitui siihen että makasin jäätävissä kivuissa sikiöasennosssa vessan lattialla, kun piti tunteja lähteä pitämään. Mies pakotti päivýstykseen.
Tämä sitten herätti viimein.

Muutos oli tultava.

Mietin mistä lähteä liikkeelle.... No ensimmäinen asia oli saada yrityksen asiat oikealle tolalle, ja toinen tärkeä on se oma aika.

Olin syksyn alussa käynyt lippupallotreeneissä ihan läpällä kokeilemassa miltä se/jefu tuntuisi, ja koukkuun jäin. Ensin kuitenkin  ajattelin että, mun aikatauluilla ja työn määrällä ei  mitenkään kerkeä  harrastaa amerikkalaista jalkapalloa (koska jos treenaan jotain, niin teen sen sata lasissa!), niin joku rauhoittava jooga tai pilates voisi sopia, mutta koska kuitenkin olen ihminen joka ei jaksa hengitellä (ei pahalla, tiedän että hieno laji, ja hengityskin kohtuu tärkeää), niin ehkä kuitenkin enemmän toimintaa. Siispä päätös oli tehty. Amerikkalainen jalkapallo (jefu)  it is! 😄 (miten niin ei looginen valinta yksilölajia koko ikänsä harrastaneelle?!)

Järjestin siis asiani ja aikatauluni niin että pääsen treeneihin, ja kotonakin suorastaan painostettiin lajiin (miehen mielestä olisi NIIN siistiä jos pelaisin), siispä ei muuta kuin mukaan ilmoittautumaan!

En muista milloin olisi viimeksi jännittänyt niin paljon, en varmaan koskaan kisatessakaan ole jännittänyt niin paljoa kuin ekoja treenejä ( ja toista treeniä kanssa, koska eri valmentajat).  😱
Ja mussahan on  semmonen "jännä" ominaisuus että kun jännitän, niin oon ihan "kiskalla", siis dummy! Eli siis yhtäkkiä musta tulee superkömpelö, ja en tajua mitään (siis puhetta! WTF?!!) Ja siis arvasin että sama käy taas! Usein ratsastuspuolen valmentajat on sanonut jälkeenpäin, että ekalla kerralla kun olin valmennuksessa, ne mietti että "MITÄ HELVE......Ä?! Ja tokalla kerralla että "AAAA, tää osaakin ratsastaa! " :D Että eroa on sillai kun yöllä ja päivällä... Että siis voitte vaan kuvitella millä odotuksilla menin näihin treeneihin. 😭😂

No anyways, mikään luonnonlahjakkuus en ole tässä uudessa lajissa, mutta en muista milloin olisin ollut viimeksi jostain näin INNOISSANI!!!! Ja nää ihmiset! Nämä "mun" joukkueen naiset! Ihan mahtavan oloisia! Missään vaiheessa ei tullut tunne, ettei olisi tervetullut! Päinvastoin!
Kaikki oli niin ihania, ja kannustavia! Ja siis tää on kornia; mutta oli kuin ois kotiin tullut! Siis tiedättekö sen tunteen, kun tulee se fiilis että tänne sä kuulut, tää on se juttu! 💥💕 Lajina jefu on fyysisesti rankka ja taktinen; tarvitaan räjähtävää voimaa, kestävyyttä, pelisilmää ja tarkkuutta. Sooloilulle ei ole sijaa, vaan jokaisella on oma roolinsa.

Hevosalalla ei ole koskaan törmännyt moiseen. Mitä olisinkaan menettänyt jos en olisi uskaltanut mennä treeneihin mukaan?

Tämä uusi harrastus (jossa vasta alkutaipaleella olen), on antanut mulle sen viimeisen silauksen nousta omille jaloilleen, nauttia elämästä, ja olla taas se innostunut itseni! En muista milloin olisin ollut yhtä motivoitunut viimeksi johonkin asiaan, ja se on tietysti tuonut motivaatiota myös muuhun tekemiseen. Puhumattakaan siitä että kunto nousee kohisten! Ai että ma rakastan "veren maku suussa" treenamista (kuvaannollisesti), ja sitä hiomista että kaikki menee "oikein"! (miten niin kouluratsastaja).

En tiedä miten muut hevosyrittäjät tai vaikka harrastajatkin asian koette, mutta puuttuuko lajistamme yhteenkuuluvuuden tunne? Aikaisemmin olisin vastannut että ei. Mutta aikaisemmin en edes tiennyt mitä se tarkoittaa. Olla yksi muista, ei tärkeämpi, ei vähemmän tärkeä, vaan saman arvoinen, yhtä tärkeä. Kuulua tiimiin. Olen taas iloinen, mua ei vituta, opettaminen on taas kivaa, asiat järjestyy...

Aion laittaa hyvän kiertämään, ja kantaa korteni kekoon niin että ainakin oman kouluni oppilaille tulisi se sama yhteenkuuluvuuden  tunne minkä olen itse saanut jo nyt näiltä naisilta! Kiitos Lohja Lionesses 💗



Toivotankin nyt kaikille hevosyrittäjille terveiset; hankkikaa muutakin elämää kuin työ! (vaikka se kuinka olisi elämäntapa) 💜






                   





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Onko elämää hevosalan ulkopuolella?

Kun vuoden lopussa ilmoitin lopettavani (ja jatkavani) ratsastuskoulutoimintaa, tein samalla päätöksen muuttaa elämäni suuntaa. Joo, tiedän....